… "Tämä on laulua," virkkoi Eeva.
"Niin on."
Eeva luki edelleen, mutta hän ei ollut harjaantunut vähääkän runojen lausumiseen, josta syystä hän luki epävakaisesti ja sisällys tuli hämärästi käsitetyksi.
"Kaunis laulu," arveli hän, saatuaan loppuun.
Hilta nyt jo uskoi täydellisesti että Eeva puhui totta sanoessaan ettei hän ole lukenut paljon mitään… Kaunis laulu … ajatteli hän, ja tuo arvostelu tuntui sellaiselta kun ei Eeva olisi osannut tehdä vähääkän eroitusta tämän ja tavallisten arkki-veisujen välillä. He pitivät molemmin kirjan kansista ja Hilta veti sen vaistomaisesti itselleen.
"Tee hauta mulle, äitini! jo päättyi päivät multa;
Paennut tappelua on tuo kurja sulho-kulta.
Mua muisti hän ja itseään, ja sua totellen,
Hän petti toivon veljien, maan petti isien."
Hilta oli ikään kuin haltioissaan, lausuessaan näitä säkeitä. Hänen tavallisesti tyyneet, vakavat kasvonsa hehkuivat, silmät säihkyivät ja koko sielussaan näytti hän noita samoja tunteita tuntevan. Hän loi Eevaan katseen, jonka olisi saattanut selittää tarkoittavan: "Ymmärrätkö nyt, ettei tämä ole mitään tavallista 'kaunista laulua', tuommoista kurjaa rakkauden ruikutusta, jota intohimot synnyttävät, vaan tämä on jotain toista?"
Eevaa ihmetytti ensinnä Hiltan käytös, mutta sitten hän rupesi nauramaan, sillä hän luuli että toinen leikin vuoksi vaan noin "kummaili."
Tämä loukkasi Hiltan tunteita siihen määrään, ettei hän voinut enää viimeisiä säkeitä tuosta runosta lausua, vaan alkoi äänetönnä selailla kirjaa, koettaen niin paljon kuin mahdollista peittää todellisia ajatuksiaan, muista asioista puhumalla. Mutta vähän ajan kuluttua otti Eeva uudelleen Torpan tytön puheeksi.
"Hänpä oli outo tuo tyttö, kun tahtoi kuolla siitä, ettei sulho kuollut… Ei hän ainakaan rakastanut," sanoi hän.