IX.
Kotiin päästyään tunsi Eeva kyllä itsensä vapaammaksi, mutta ikävöitsi ja ihaili kuitenkin Lahtisen puhtaita oloja ja olisi mielellänsä tahtonut täällä kotonakin kaikki sellaiseksi muodostaa. Se ei kuitenkaan äkkiä voinut tapahtua, kun ei hänellä ollut paljon valtaa. Vaan kun se kerran jäi, niin into lauhtui mielestä ja tottui taas kotiin semmoisenaan tyytymään.
Vahvaksi vakuutukseksi jäi Eevaan kuitenkin, että kaikki oli tuolla toisessa pitäjäässä paremmin ja komeammin kuin kotipitäjäässä. Siitä hän useille ystävilleen kertoi, ja sanoi kuinka oli se ja se paikka laitettu, kuinka se oli komeaa ja mukavaa, niin että oikein meikäläiset hävetä saa kun niin paljon ollaan jälessä, eikä mitään osata niin herroiksi laittaa kuin siellä…
Eikä hän nyt enää muuta ajatellutkaan kuin muuttamista ja sitä varten hän jo teki valmistuksiakin. Koko aika meni niissä, niin ettei kotiaskareet hänestä ollenkaan toimittajaa saaneet.
Ja kun lauantaipäivä saapui, niin aina vaan silmät portille päin kääntyivät ja Heikkiä sydän odotti.
Kahtena lauantaina se toivo toteutuikin kauniisti. Mutta tuli kolmas; ja kun Heikin tavallinen saapuma-aika ohi kului, niin tuli sydän levottomaksi. Aina vaan silmät kääntyivät ulos, eikä mitään näkynyt. Alkoi jo pimeä tulla … sydän pakotti ulos menemään … portille asti ja sieltä katsomaan kauas maantielle…
Heikkiä ei tullut sinä iltana.
Kun niin myöhä tuli, ettei enää odottaakaan sopinut, niin se ajatus levoitti, että Heikille oli mahdollisesti joku este tullut ja että hän huomenna kuitenkin tulisi. Monellaiset ajatukset sitten makuulla ollessa vielä pelottivat ja unta varastivat… Jos ei enää tulisikaan?… Mutta toivo kuitenkin sai ylivallan, sekä toi unen ja rauhan.
Heikki tulikin sunnuntaina.
Tällä kertaa iloitsi Eeva hänen tulostaan enemmän kuin koskaan ennen. Koko talon väellä oli hyvä mieli, sillä eipä olisi kellekään hupaista ollut, jos noin vaan olisi nyt tuo juttu päättynyt, taikka jotain ikäviä tapauksia väliin tullut. Pihalle riensivät vastaan ottamaan Eeva, ja pojatkin hevosta riisumaan.