Mutta erinomaisen harvasanainen oli Heikki tällä kertaa. Oli kuin joku raskas huoli olisi sydäntä painanut … ei iloista mieltä näyttänyt olevan muuta kuin äkkinäisiä tuulahduksia, jotka pian ohi menivät ja huolen merkit kasvoilla sitä huomattavammiksi tekivät.
Eeva koetti tiedustella syytäkin, mutta ei saanut tietää. Peitellen sanoi Heikki, sen ei olevan mitään ja koetti hymyillä.
Kun Heikki oli pois lähtenyt, meni Eeva kamariinsa ja itki. Sydän aavisti pahaa, … jos Heikki … mutta eihän se nyt ajattelisi semmoisia … pitäähän hän minusta niin paljon. Mutta kun hän oli noin kummallinen… Voi kumminkin jos hän eroa ajattelee… Mikähän mulle neuvoksi tulisi sitten?… Mutta eihän se nyt kumminkaan… Muita asioita lie ollut ajateltavana, niin kuin kaikilla ihmisillä aina on…
Tällä tavalla sai Eeva lohdutetuksi itseänsä. Viikon kuluessa hän levottui johonkin määriin. Lauantai-iltaa kuitenkin aina pelkäsi, että jos ei tulisikaan silloin.
Vaan ennenkuin lauantai ehtikään, sai hän erään; päivänä näin kuuluvan kirjeen:
"Entinen Eevani!"
… Herra Jumala! … mitä se on? … entinen? — Hän jatkoi:
"Olen tutkinut sydämeni tilaa ja ajatellut sitä, että olemmeko me toisiamme varten luodut. Olen tullut siihen päätökseen, että me liian äkisti ja lapsellisen kiihkon valtaamina teimme lupauksen ikuisesti liittyä yhdessä olemaan. En katso tarpeelliseksi pitää pitkiä puheita ja antaa selvityksiä, ja sanon siis suoraan, että minä olen tullut katumapäälle ja purkaan täten liittomme. — Koska emme ole vielä mitään suuren arvoista toisillemme ostaneet ja antaneet, niin minun puolestani olkoon kaikki sillään. Minä luulen ettei tämä minun päätökseni sinuakaan kovin surulliseksi tee. Luultavasti oli se Luojan sääntö, ettei meistä pitänyt paria tuleman.
Ystävällisesti
Heikki L."