Tämä näytti olevan Eevalle kova isku. Kirjettä lukeissaan hän vapisi ja loppuun ei hän tahtonut ehtiä ollenkaan. Hengitys kävi raskaaksi ja silmät harhailivat levottomasti jo toista paikkaa kirjeessä tutkien, kun ei vielä ollut toisesta päässyt selville.
"Herra Jumala!"
Tuntui niin kuin olisi kylmää vettä kaadettu pitikin ruumista. Kasvoja ei voinut kääntää pois kirjeestä. Hän yritti lukea sitä uudelleen ja yhä uudelleen … yhtä ja toista kohtaa…
"Oi Jumala!"
Sanat tulivat sydämestä. Kirjettä ei hän enään katsellut, vaan käveli tuskissaan toiselle puolelle kamaria ia sitten pääsi itku. Liikkeelle lähtö ja itku vaikuttivat sen, että kiitävät ajatukset saivat jotain pysyvää jalan sijaa ja alkoi saada itse jotain selvää siitä mitä ajatteli.
… Mitä, mitä olen minä tehnyt, että hän erokirjan teki?… Se ajatus selvisi ensimäisenä kysymykseksi. Tuli montakin asiaa mieleen, mutta ei mistään itseänsä tarpeeksi syylliseksi katsonut:
"Voi, voi mikä häpeä!" hän oikein ääneensä jatkoi. "Voi Heikki, kuinka sinä saatoit?… Minä pöllö, joka olen ollut niin ylpeä oman pitäjään pojille ja jos nyt … nyt … voi-i! Nyt ne vaan pilkkaavat ja nauravat kun olen saanut vasikan nah … voi-i herra… Mikähän kumminkin sen Heikin tuli? Ainakin hän moittii mua köyhäksi…"
Äiti tuli kuulemaan mistä kirje oli tullut, ja kuuli Eevan ääneensä vaikeroivan.
"Mikä sinun nyt on?" kysyi hän kummeksien, "eihän se kirje…?"
"Mitä, kirje?"