— Joo-o. — Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa.
Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään.
— Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut, mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer.
Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon, mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa. Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se, minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä, hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies.
— Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan reunalla.
— On jumaliste! toinen todisti.
— Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti. Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita töitä! — Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.
Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja virkkoi:
— Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.
— Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.