Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla kiven kolossa paloi tuli.
— Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut.
Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo puoli-ikkunoissa.
— Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään.
Jaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen.
— Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! — Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut.
— Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti ovenvirkaa.
— Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. — Vaimo pujahti latoon.
— Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään siistiä.
— Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka tukevat, terveet posket loistivat peiton alta.