13.
Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi, sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin kovin pitkäksi.
Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti, josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi myös. Mies oli sahassa ajo-työssä.
Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot, joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä, ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan.
Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli arvatenkin omat syynsä.
— Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen, heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla.
— Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen huomaavaisesti tulijalle.
— Iltaa.
— Täälläkö rakennetaan?
— Niin.