Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta!
— Herra Jumala anna anteeksi mun syntini!
Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman, epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala, harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään, koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi… Hän sanoi…
— Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla…
Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan. Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se kaksikymmentätuhatta lisää…
— Mitähän isävainaja mahtais sanoa?
Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän — aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin — kyselevän pojalta töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään, että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?… Oletko sinä, nahjus, taas antanut koijarien vetää itseäs nenästä?… Missä on sun poikas Martti, jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh…?
Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen loiskaus.
* * * * *
Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja.