Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3—4-kertaisista hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille, kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!
Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.
Vielä 8—9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa. Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen, taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.
Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen pikkuasunnon nurkkakilpeen.
* * * * *
Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa, missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää. Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat, miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan, muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden katoovaisuuden armottomasta laista.
Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta. Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa. Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä. Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen, mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen, mutta se onnistui perin huonosti.
— Mikäs perttana…!
Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.
— Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.