— Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja?
— Niitä ne ovat.
— Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit niin vanhanaikainenkin, niin helpolla?
— Oletko sinäkin sitä kuullut?
— Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö niin? — Mikonperä nauroi.
— Niinhän se… Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta.
— On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos… Ja sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves … näin! — Hän näytteli itseään. — Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat … ja piru, etkö sinäkin edes?
— En, mitäs minä.
— Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. — Sinä ookaat sahalla ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta!
Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti vielä: