Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut.
— Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä rahat takaisin.
— Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän?
— Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt.
— Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna huudahtanut.
Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut, miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa … ymmärtäähän sen!
Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen, tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja kiukkuiseksi, ehkä hänkin…
Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin.
Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun.
— Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni.