— Kah!
Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla istui vieras herrasmies.
— Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla.
— Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja!
Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan, mutta nyt hän menee … ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen? ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan…
Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi nyrkki puuskassa:
— Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä muutakaan hommaa … vaikk' olis kuinka rahaa!
15.
Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton: Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten arka koskettaa, sen moni oli huomannut.
Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja, jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus, kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina voittajana.