Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin. Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein 20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää »kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan.
Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa?
Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen, sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen, iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa, eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään muullalailla, omin neuvoin.
Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti, rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia, joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista, kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua kaikille vatsantäyttä. — —
Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja näet miten kansallisuus kukoistaa! — —
— Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään, omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! —
Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia.
Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan.
— Kylläpä puhuu!
— Vai osaa se Heinonen noin…