Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita. Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina. Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö, repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa. Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä. Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle. Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua noudattaen.
Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on, ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee … aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät.
Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain hengittää kun kulki riihten ohi.
Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut riihiä, eikä peltoja… Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta yrittääkään enää mukaan.
Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään, jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on väsynyt…
Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset muuttopuuhatkin. Hän myhähti.
— Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä ne nyt ovat?
Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille:
— Hmh!
Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin, olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin mennyt 400—500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa… Sekös niiden kanssa!