Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi. Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa…
Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta, aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan, Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea, mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään.
— Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis toiset perilliset lunastanut?
— Ei millään, eikä ikinä!
Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella, nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena hevoselle:
— Ooo!
* * * * *
Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois. Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä, ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja ainoana asukkaana…
Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä. Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti, — mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa, jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan sukuun…
Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi…