Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä, alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt. Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt … mistä milloinkin porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin katosi, eikä tahdo löytää mistään… Kun yksi elämänmurhe jättää tulee jo toinen… Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin…
Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen. Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään. Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy.
— Ka isäntäpä!
— Päivää.
— Päivää!
Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi.
Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan.
— Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan.
Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella.
Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei vaikka… Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan!
Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain askelin Mäkitorpalle päin.