— Kas kas!
Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat, ruohonpää nousi maasta.
Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa! Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa. Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi tunnelmaa.
Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan. Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä myrskyjä.
— Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan jäleltä? kiusasi Heinonen.
— En, en minä, tuota … kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta tienhaarasta.
— Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi.
— Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui vihellellen.
Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon.
Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia.
Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona.