— Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti.
Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta:
— Panitko sinä kaikki jauhot?
— Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein horjuvat.
— Hoor-ju-vat! matki isä. — Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin.
— Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo.
— En minä anna. Haen sitte illaksi itse.
— Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin.
— Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut…
Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta: