— Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin kahdeksankymmentä.
Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta. Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja tuijottamaan syrjästä.
— Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi penniä, virkkoi emäntä laskettuaan.
— Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.
— Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.
— Sanoin vain, että kyllä se niin on.
— Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt eksyksistä, — mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.
Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.
— Isävainajan lompuuki, virkkoi.
— No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen taas kätensä sitä ottaakseen.