— Tuota…
Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista sitä saamasta.
— Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.
— Niin on taitanut.
— Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari, minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on.
Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin:
— Puhutteko te nyt totta vai leikkiä?
— Totta minä, tuota.
Maksaja asettui vakavaksi:
— Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle.