— Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä pitäisin sen niin kuin muistona, mutta… Tuos on, jos et sinä…
Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika paperia.
Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti:
— Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto.
Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui.
— Mutta sepä vasta sopiikin!
Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon. Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva.
Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista.
— Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika.
— Noo, tulihan siitä.