— Veloistas pääset ja jääkin?
— Noo, vähin.
— Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä tiedä.
— Mikä pakko teidän oliskaan myödä.
— Eihän meillä pakkoa, — enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua hätyyttänyt ole, vai olenko?
— Ei minua kukaan.
— Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin velkahittena, eikös ole?
Kuusenlatva nauroi.
— Arvatenkin!
Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään: