— Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti.
Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun.
— Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen.
— Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä aiottukaan julaista.
— Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan kuin aikeessa lähteä.
— Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli
Heinonen.
Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin kolmisin pihan poikki.
Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7—8 vuotta vanhempi, vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö jo lähenteli.
Heinonen kävi edellä pihan poikki.
— Se on … aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän, puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa.