— Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä hätäisen katkonaisesti jälessään tuleville.
Yhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille.
— Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät… puhui emäntä.
Mutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti:
— Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena matovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä, mikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole.
Isäntä koetteli lehmäin kylkiä.
— Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä päivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen joskus navettaan sattuu.
Jaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti tarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja koetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin puoleksi myönnytykseen itseään taivutellen:
— Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat kohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo…
Emäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä: