— Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin raadonnahkoja… Tässä oikein alkaa väsyä…
Hermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli kurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi:
— Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta.
— Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla lisäämättä: Mitähän sinäkin puhut.
— Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä.
Emäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista norui varsin niukasti maitoa.
Navetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi tukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa. Peräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja tukittu oljilla.
— Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta.
Isäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa silloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella.
Talliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti itse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun kaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin pojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas syväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän kanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden koettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se ajatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan levollisella mielellä.