Pojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi jutella:
— Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän jauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti.
— Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti.
Isä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut? Hevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein selkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään:
— Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin sellaisia, niin kuin minäkin.
Etsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua loi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät pysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä.
Niine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä.
Pojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat apettaan.
— Nälkä on, sanoi Hermanni.
Martti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti päänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan.