Kumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu, itkunsekainen ilme.
— Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna myllylle?
— Sanoihan isä.
Vanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja antoi sen Hermannille.
— Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei suinkaan hevosia tappaa sovi.
Nuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa.
7.
Pihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut toiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut tällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt itse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä.
Käveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta käsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta kannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi talonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään enempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä, mitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella, odotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon Pihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan mies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto kiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä tarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa katsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun kauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton.
— 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata 30:neen, mutta jos huomaa…