Piippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin olisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren, rajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä.
— Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä tuhatta…
— Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen? kuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti kantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta.
Isä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä ympärilleen.
Ryhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta.
* * * * *
Omituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin aikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen liikkuneet.
Niinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut itselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti astelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada Pietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet täällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia.
Mennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla ottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui hänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi. Oli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän ajatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka »hommasivat» jotain, ja aina kun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa.
Hänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus, joka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt kuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. —