Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.
Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.
Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.
Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä asiasta äidille puhua koskaan.
— Ei koskaan!
Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin, tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka…?
Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän. Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa…!
Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä pelkää…? Todellakin…!
Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.
Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat nyrkkiin: