Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä ponnistaa uskoaan.
— Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.
— Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi.
Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin…
Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.
Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:
— Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua yhtäläisesti… Taikka ainakin isäs niin ajattelee… En minä välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne kukin.
Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä hänellä ole rahaa sitä ostaa… Oli luullut että äiti sentään viime tingassa asettuisi vastanakaan.
… Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää jolla sen irti saisi…
— Ei ikänä! virkahti hän ääneen.
— Hääh? kysyi äiti.