Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta.
Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia. Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä.
— Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa etsimään.
Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta elämäntuntoa.
— Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja kuuntelemaan.
Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan.
Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt. Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista kuului aina lukkarin veisuu… Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi. Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin … ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä!
Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata.
— Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko mies.
— Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän tarkoituksen.