— Kuinka niinkö?
— Niin, että mitä isäntä meinaa?
— Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se Villekin…
— Joilla ei ole muuta kuin suu omaa.
— Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä.
— Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika sanomaan ja otti piipun suustaan, — niin imehellistä, että vaikka olis omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se.
Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä
Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain:
— Niin se on.
Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa.
— »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh.