— Mutta… eihän vaari vain mitään anna Iiskalle?
— Ole joutavoimatta!
— Sitä en minä sallisi, lapselle.
— Lakeristaa.
— Lakeristaa… noo, se ei mitään.
Hän vei pojan tupaan pukeakseen.
III.
Oli apteekkarin nimipäivä. Pitäjään herroja istui apteekkarin pienessä kabinetissa iltapuhdetta tupakoiden. Olivat etsineet kukin mukavat istuimet. Niitä olikin tässä rikkaan miehen taide- ja mukavuusmaulla varustetussa huoneessa jokaisen tarpeiksi. Puhvelinnahalla päällystetty sohva ja nojatuoleja, joihin upposi aivan kuin henkilöityneen hekuman avattuun syliin.
Herroja oli kaikkiaan kuusi: apteekkari itse, pieni, mustapintainen, ulkomuodoltaan italialaista muistuttava, viekassilmäinen herra; rovasti, pieni ja alkavassa lihassa, nykerönenäinen, lapsellisen ja avuttoman näköinen, hemmoteltu vanhus; lääkäri, pitkä, hoikka, kaljupäinen maailmanmies; vallesmanni, täksi vieraskäynniksi arvelluttavan perinpohjaisesti pesty, ajeltu ja kammattu ja vahoitettu virkamies, jonka suupieli tuntui aina olevan valmis laskemaan rivon herrassukkeluuden; liikemies, joka pingoittuneesta naamasta päättäen oli viime aikoina rikastunut gulashi. Näille kaikille oli riittänyt hekuman avattuja, erimuotoisia helmoja. Ainoastaan yksi istui tavallisella topatulla tuolilla taampana, lähellä ovea ja kakluunia. Hän oli nuori ja hyvin ujo, pitäjään äsken tullut kappalaisen virantekijä, armovuodensaarnaaja.
Apteekkari Lemón oli juuri tullut apteekista ja istahtanut korituoliin, jota pehmitti harvinaisen metsänelukan pitkäkarvainen kaunis talja, silmäillyt salavihkaan ympäri, tutkiakseen vierastensa viihtymistä. Hänen intohimonsa oli tämä kabinetti — rahan kera tietysti. Hän oli etsinyt omasta mielestään mielenkiintoisia taide-esineitä tämän huonekaluston lisäksi, huolimatta niiden kalleudesta. Ja kabinetti asetettiin näytteille aina, kun tuli vieraita. Sen piti synnyttää viihtymystä ja kalvavaa mielitekoa, nautinnonhimoa ja nautintoa. Salainen ilo, kun näki vieraitten silmissä kateudenvivahduksen kera hekumoivan, nauttivan ilmeen, siinä isännän palkinto.