Armovuodensaarnaaja ovipielessä oli saanut levottoman ilmeen. Hänen silmänsä vaelsivat nopeasti vakoillen yli seurueen ja palasivat aina pöytään, jossa karahvi seisoi. Pastori liikahteli tuolillaan ja muutti jalkaa, katsoi kelloa ja isäntää vuorotellen. Mutta hän ei ilmeisestikään uskaltanut nousta, vaikka kaikesta päättäen teki mieli.
Kun isäntä oli saanut kaikki järjestykseen, virkkoi hän:
— Käykää päälle!
Pidättävä halpaus alkoi helpottaa.
— Mitä se isäntä? alkoi rovasti, laskien katseensa korkeuksista helmeilevään pulloon ja hymyillen rakastettavaa vanhanmiehen leppoisaa hymyään. — Oikeinko se… eikö tämä ole laitonta?
Jotkut katsoivat, että puhuuko se tosissaan vai leikillä?
Armovuodensaarnaajan otsalla vilahti tyytyväisyyden ja ilon ilme.
Sitähän hänkin!
— Laitontako? Mitä sanonee tämä lainpalvelija? Apteekkari katsoi nimismieheen viekkaasti syrjittäin. — Mutta evankeliumihan on tullut laintäyttämiseksi, vai kuinka, setä?
— Niin, niin kyllä, vaan eihän sitä nyt sovi oikein tällaisiin. Rovasti pyyhki sikaaristaan tuhkan augurin suuhun ja ajatteli: kylläpä on ruma kuvatus, vaikka mukava. Jatkoi:
— Mutta se taitaakin olla vanhaa varastoa tämä, luvallista nauttia?
— Monen vuoden vanhaa, ilmoitti apteekkari.