Vanha mies käännähti levottomasti penkillä, mutta suu oli mennyt nauruun. Puhuiko todellakin joku?
Mitä?
— Ryyppy sinun pitää saada… se on niin saakelin hyvää… Suussakin on outo maku, aivan kuin vasikan… tphyi! Vihellä! Kaapissa on… kamarissa.
Hän nousi. Huuli värisi — levottomuudestako vai sisäisestä nauramistarpeesta, ryypynolemisen tiedosta?
Tuo kuiskaaja? Kyllä hän sen tuntee. Vanha tuttu, omat ajatukset. Ne puhuivat joskus kuin sivullinen, milloin kiusaten, härnäten, pilkaten, milloin kiihottaen, selittäen tai tuomiten. Aina tilapäämielialojen mukaan.
Vanha Siimon Kirsi käveli yli suuren tuvanlattian takan luo, ottaakseen tulitikkuja muurinotsikolta ja sytyttääkseen sammuneen sikaarin. Yhtäkkiä pysähtyi puoli lattiassa. Hänen korvaansa kuului miehen huuto, kamala hätähuuto. Siinä oli sanojakin, mutta niitä ei eroittanut. Ainoastaan ääni!
Siimon Kirsi seisoi keskilattialla suu kauhusta auki valahtaneena, otsa rypyssä, koko olemus pelkkänä korvana.
Hän oli iso mies, yli kolmen kyynärän, hartiat jykevästi kyömyssä, kasvot punakat, parta äsken ajeltu, tukka harmaa.
Huuto oli muuttunut kirkunaksi. Hän seisoi ja kuulteli yhä. Sitten se lakkasi. Kuultelija huoahti helpotuksesta, astui. Lattia melkein notkahteli.
Joku tulee eteisessä. Kirsi tuntee jalankäynnistä renki-Joosen. Tyytymättömyyden väre käy yli kasvojen. Niillä kuvastaa säännöllisen alkoholinautinnon pysyvä punerrus ja punertava raukeus. Oli juuri aikonut pistäytyä omaan kamariinsa, mutta se renkilurkki tutkii ja arvaa.