— Veisaa! kuiskaa joku.
Siimon Kirsi tottelee kohta, alkaa hymistä matalalla äänellä:
"I-i-loit-se sie-lu-un Her-rras-ssa ja o-ole tu-r-vas' hy-yväs'!"
Joku nauroi. Siimon Kirsi käänsi päätään, mutta huomasi samalla että se olikin hän itse.
Renki viipyi eteisessä niin että Kirsi ehti kamariin. Ovessa hänet yllätti hätivä kiire ja aivan kuin pelkurin tunne. Taas juuri siinä kuiski ja hätyytti:
— Näkee se… renkinulikka, ja nauraa… ja kertoo maailmalle että sulla on viinaa ja sinä poltatat sitä… se katsoo selkääsi nyt… nyt ja arvaa että sinä menet ryyppäämään…
Mutta kamarin ovi on jo kiinni ja renki kuuluu vasta tulevan tupaan. Rauhottuen tuumii Kirsi, että onko se jo mennyt päähän, vai? Polvet ovat hieman väsähtäneet. Mikä niissä? Ryyppää.
— Nähköön! Lempoako sinä siitä!
Todellakin. Hän röyhisti komeata rintaansa. Mitä? Kuuluiko se huuto taas? Ei. Astuu uudestaan tupaan ja jatkaa:
"Hä-än a-a-vun a-an-taa-a va-ai-vo-ois-saa", — — —