Kirsistä oli nyt tullut renki Joose. Emäntä on pyytänyt lääkärin tulemaan, kun isäntä on sairaana.
— Joko vanha isäntä ehti kotiin? kysyi lääkäri.
Ei ollut ehtinyt. Mutta isäntä oli niin sairaana. Ja emäntä pelkää.
— Pelkääkö?
— Jos tohtorin sopisi tulla? Mulla on juoksija.
Tohtori lähti.
V.
Malakias Kirsi makasi vuoteessaan. Hän ei muistanut äsken olleensa ulkona ja hosuneensa porraskäytävässä luutakynällä pahojahenkiä. Hänellä oli vain yhä kummallinen päänkipunsa. Ei niin, ettei hän sitä tuntisi… pohmeloahan se on! Kyllä hän sen vanhastaan. Mutta tällä kertaa tauti on erikoisempaa, on kestänyt monta päivää… kuinka monta päivää onkaan kestänyt?
Ja sitten… Hän värisi kauhusta. Oliko hän todellakin nähnyt jotain… ilmeisiä piruja? Vai näkikö hän unia, pahoja unia vain? Hän muisteli viime viikolla ryypänneensä useamman päivän pontikkaa parin toverin kanssa, ja spriitä. Toisella oli tukku reseptejä, joilla saatiin. Mutta sitte häipyi mielestä kaikki, sekautui irstaisiin lauluihin, sitte pieniin matoihin, sitte ammotteleviin kitoihin, sitten kuohuvaan savitulvaan, joka pyrki suuhun…
Nyt oli pää kuin vieraan ihmisen pää. Sitä tuskin sai ylös tyynystä. Siellä tuntui matelevan ajatuksia aivan kuin isoja matoja. Väliin hän luuli kaikkia katselevansa kuin sivullinen, mutta ei ymmärtänyt mitä ne olivat, eikä missä olivat. Kunnes kamala tuska muistutti, että kysymys oli juuri hänen omasta päästään, omista ajatuksistaan, omista mielikuvistaan. Vuorollaan taasen kaikki pysähtyi, seisoi kuin tukki jäässä. Silloin teki mieli nukkua… nukkua pois kaikesta. Kunnes taas ilmestyi näköpiiriin joku kiusaaja.