… Missähän emäntäkin taas? Sille ei uskalla puhua. On vihainen ja katsoo… Mutta kuulisi edes hänen astuntansa. Olisi turvallisempi. Äsken hän luuli Eliisan käyneen kamarissa, mutta ei taitanut katsoa sänkyyn… Se vihaa… Minä raukka! Jeesus armahda!
* * * * *
— Haa haa!
Malakias nauraa ja pitää hulluniloa. Häntä katsoo nainen jostain. Sen katse nauraa, virnistää. Malakias kiihtyy, huutaa… Hänessä herää himo.
— Tule! huutaa. — Pirujako kiusaat? — Tule!
Hän tempaantuu ylös, ryntää, hamuaa syliinsä… Sylissä ei ole mitään… jotain kosteaa ja kylmää vain valuu pitkin rintaa, jalkoja…
Häntä viluttaa, hän värisee, painuu takaisin vuoteeseen.
… Asteleeko Eliisa keittiössä? Pehmitä Jeesus hänen mielensä antamaan minulle anteeksi!
— Mutta mikäs minun on? Tämähän oli kirkas, selvä ajatus?
Juovuksissa, päissään. Ja kuitenkin, mitä tämä on? Oikeassa humalassa ajatukset liikkuvat, kulkevat, lentävätkin, säkenöivätkin… Mutta tässä ne makaavat, matavat, kiemuroivat ja vajoovat… vajoovat pohjattomuuteen, aivan kuin liejussa, aivan kuin ihminen uisi liejussa… rannattomassa, pohjattomassa liejussa… Harmaassa, vetelässä savivellissä… hyi!… Auttakaa!… Huk-huk-hukkuu!… Siniharmaata savea… eikä pohjaa… Menee suuhun… kor-rviin… silmiin… Apua!… Herra Jeesus!…