Mies nousee vuoteessaan istumaan. Hänen kasvoillaan kuvastuu hirveä kauhu. Silmät pyrkivät pullistumaan kuopistaan veristävinä möhkäleinä. Pitkin vaaleita poskia virtaa hiki. Tukka on kauhusta pystyssä.
Malakias huutaa yhä Jeesuksen nimessä apua, hän hukkuu.
Eliisa raottaa hieman ovea ja katsoo. Astuu sisään ja lähenee tyynin katsein, kiirehtimättömin askelin. Harmaat silmät tutkivat huutavaa, hikoilevaa, syvän tuskan ahdistamaa miestä.
— Mikä nyt?
Mies tajuaa, kääntää veristävät silmäpalleronsa, kurottaa käsin:
— Hukun… saveen… Apua!
Malakias kurottautuu, ulottaa kädellään Eliinan vyötäröön, yrittää kallistaa päätään painaakseen vaimon uumalle.
Eliisan katse välähtää inhosta. Hän vetäytyy etemmäksi.
— Mitä nyt?
Mutta mies tarrautuu kiinni, imeytyy yhä lujemmin, kurottaa painaakseen kasvonsa vaimonsa helmaan kuin pelastusta etsien.