Mutta Malakias seuraa salaa vaimonsa otteita. Hänellä on valohetkensä. Hän tajuaa epätoivoisen, kamalan tilansa. Samalla kiihtyy hänessä rakkaudenpuuska, joka kohdistuu vaimoon. Hänen sydämessään elpyy hiljaa ihana muisto. Kuin unessa ilmestyy Eliisan tyttökuva tirkistelevään silmään, hellä, täyteläinen, syrjään heitetty rakkaus nousee kuin muistojen hämärästä yöstä. Katse tavottaa silmää, Eliisan loistavaa tyttösilmää…
Käppyrässään makaava mies valittaa hiljaa kuin kuolemaa tekevä. Eliisasta tuntuu siltä kuin se tahtoisi katsoa silmiin. Häntä värisyttää, katse on hänen mielestään joko kuolevan tai hourun.
Mutta Eliisa ei mene pois. Hän näkee suuret, voimakkaan näköiset kädet, jotka lepäävät peitteellä. Niistä on alkanut kadota tarmonsuonet, sijaan ilmestynyt pöhöttynyt pyöreys.
… Ne ovat osanneet pitää suitsista! Kun "Lintu" oli aisoissa ja
Malakias suitsissa…
Eliisa eli muistoissaan: tunsi elävästi, miten hän oli usein melkein toivonut, että sillä olisi ryyppy päässä, kun lähdettiin, sillä silloin nousi Malakias "Linnun" kera sankariksi ja siinä oli rinnalla ilo istua, sankarin rinnalla… Mutta ne pehmenivät, kädet, ja mies rupesi sen sijaan kerskumaan ja ääntelemään. Sielun läpi meni tunne tästä kärsimyksestä, miten väkevän miehen sankariote suitsista hervahtui ja purkausi häiritsevänä, kerskuvana kiljahteluna naisensa tajuntaan, aivan kuin olisi ruvennut tippumaan vettä kynttilään…
Monestihan kuitenkin ilman viinatta sankari-ajot sitteminkin ajettiin ja elämä itse hihkui, eikä Malakias. Mutta elämä muuttui sen verran, että täytyi aina tuskallisella pelolla seurata, ettei vain mies ollut ryypännyt ja ruvennut hihkumaan, kun ihmiset katsovat silloin vain kuka hihkuu, eikä sitä, kuka ajaa ja kuinka…
Vihdoin löysi hän vierestään sankarin tilalta juopporääsyn…
Harmasta silmästä välähti vihanlieska.
… Ja sitten tapahtui se…
Katkera tunne kävi virinä läpi. Mieshaaska oli tehnyt kuolemansynnin. Se piti muita naisia, kulki juopuneena kaupungissa aivan kuin koira, juoksukoira.