Hän ei nyt ryyppää, — "tällä kertaa" sanoo hän, jos joku kysyy. Se ei siis merkitse lopullista raitistumista. Hän selittää viimeisen viinatautinsa johtuneen siitä, että luuli pontikassa, jota oli ostanut satunnaiselta trokarilta, olleen "jotain myrkkyä". Nyt tahtoo Malakias näyttää, ettei hän ole mikään viinanorja — vielä. Tämä ajatus on häntä ihmeellisesti kannustanut.

Emäntä kaihoo, karttaa, vetäytyy syrjään, kun Malakias hymyten, hyväksitehden, katuvana lähestyy. Ei anna anteeksi. Malakiaksen omassatunnossa polttaa. Antaahan Jumalakin anteeksi! hän ajattelee…

Mutta kevät! Etelätuuli tuo lohtua. Se hivelee talven haavaa.

Elämä kääntää esiin uutta sivuaan. Kas! Malakias kiintyy siihen: pelto!

Siitä nyt puhuvat kaikki, pellosta, maasta, maahengestä. Hevosista on miesten kesken puhuttu ennen. Se on alkanut hieman hellittää. Nykyään vain maasta, pellosta, nevasta, lannasta, siemenestä, viljelysvuoroista, koneista ja siitä kuka paraiten osaa hoitaa peltoa, panna suon kasvamaan.

Sepä on omituista. Miksi hevoset nyt ovat syrjään jääneet? Hevoset… Ihana hevonen tämäkin ori, Poju! Mutta merkillistä, että häntäkin, Malakiasta ikäänkuin tympäsee ajatella ainaisia hevosajoja. Siinä lie jotain lapsellista, jotain huijarimaista, jotain… mitä hänessä. Ennen oli toisin. Miestä, joka raskaalla työhevosella kulki juoksuajoissa, pilkattiin. Nyt äkkää Malakias sellaiset miehet maamiesten etunenässä. Sellaisista puhutaan, niille annetaan arvoa, ne rikastuvat. Hinnat ovat maantuotteilla suuret, hirveän suuret. Malakiaksella on ollut vain vähäsen luovuttaa. Salakaupassa olisi saanut enempi, mutta ei ole viitsinyt… paitsi minkä on antanut kylän yleisille viinankeittäjille. Niille täytyy antaa yhteisen sopimuksen mukaan. Ne maksavat puolentoistakertaisen hinnan. Kyllä kannattaakin! Ottavat melkein liikaa hintaa… Onhan siinä vaaraa. Sakot on luvattu yksissä maksaa.

Astellessaan oriin jälessä johtuu ajattelemaan, että nyt hän ei ole viinankuluttaja tällä kertaa. Kyselee itseltään: mistähän kummasta se johtuu, että viina häneen tekee sellaisen vaikutuksen? Niitä näkyjä oli jo ennen yrittänyt näytellä, mutta ohi olivat menneet. Moni ryyppää yhtä paljon kuin hänkin, mutta eipäs vain näe viinapiruja. Mikä senkin tehnee? Liekö perintövika? Pastori oli sanonut, että jos suvussa on ollut juoppoutta useammissa polvissa, se voi vaikuttaa. Ja sitä on ollut. Isä on juonut ja hänen isänsä. Isäkin on joskus näyttänyt oireita, mutta ei vaarallisia.

Malakias oli sitä mukaa kuin tuli terveemmäksi ajatellut juomahimon perinnöllisyyttä. Se palasi yhtämyötään ja yhä mielenkiintoisempana. Ja mikäli hän painui siihen uskoon, että himo voi olla isänperintöä, sikäli hänessä alkoi kasvaa isä-Siimonia kohtaan kaunaa.

Kun synnin juuret alkoivat juontaa isään, alkoi poika, sitä itse huomaamattaan, vapautua edesvastuusta, samalla kun tuomitsemisen henki isää kohtaan kasvoi. Isän syyhän se sitten olikin, ettei hän saattanut pysyä kohtuudessa, nauttia huvikseen, olla niinkuin muut oikealla tavalla päissään. Isä on ryypännyt elinaikansa, — poika saa sairastaa pohmelot! Varsinkin nyt, jolloin hän ei uskaltanut ryypätä, kun hän näki isänsä, tavallinen punerrus poskipäissä, nenänsivun vavahtelevan ja silmät sirrillään, oli poika tuntenut niin syvää katkeramielisyyttä, ettei enää voinut olla ynseätä mieltään näyttämättä.

Ukko oli herkkätunteinen, suri poikansa surkeutta, ei vastannut tämän pahoihin tuuliin, koska piti ne kokonaan Malakiaksen harmistuneen mielen harhakuvina. Omallatunnollaan ei vanhus tuntenut pienintäkään häivää. Muisti vain omaa, rehellistä vaellustaan, mielessä vilahti muutamia verensekauksesta aikoinaan sattuneita ikäviä näkyjä. Mutta Hän vavahti. Oli tullut vahinkoja taloudessa ja hevoskaupoissa. Velkaa… No ei se mitään! Onpa hyvä aika. Kaikki maksaa. Puupökkelökin maksaa ja aidanseiväs. Metsää pitää myydä ja maksaa velka. Kaikki! Sitten panemaan rahaa kokoon. Monet ovat jo panneet. Miksi ei hänkin… Iiskalle pitää jäädä.