Häntä värisytti, kun mieleen yhtäkkiä vilahti miten lähellä kuolemaa oli ollut ja miten kamalata kaikki. Mutta nyt hän elää ja hänellä on poika… on poika!… Iiska, pulska, vankka poika. Siitä hän kasvattaa miehen! Ei salli pojan päästä ollenkaan viinanmakuun. Tulkoon siitä raitis. Kouluuttaa herran. Tottahan sitte pysyy, kun sivistyy, etteivät ne talonpoikaiset veret ja verenviat vedä viinaan.
Vaikka osaavathan ne nekin, herrat, juopotella. Monesti oli hänkin ollut samoissa seuroissa. Kilpa-ajopäivällisilläkin. Ja sitte niillä on aina ne naiset… Naiset…
Mielikuvitus varastautui markkina-naisseuroihin. Malakias yritti riistäytyä pois, vaikkapa tähän virtsanajoon, mutta itsepintaisesti yritti pysyä siellä markkinoilla. Muuankin. Sillä oli kumman kierot silmät… se näki aina, nauroi virnisteli ja iski silmää, vaikka ei katsonutkaan.
Sai ryöstäytyneeksi väkisin pois sieltä ja pääsi takaisin poikaan, Iiskaan, silmäterään, pikkuiseen poikaan, hänen poikaansa, joka perii mitä hänellä on.
Tuntui taas kerran mukavalle ja lupaavalle elämä. Miehen rinnassa jatkoi kevät nousuaan.
— Kun ottais pienen ryypyn.
Sepä oli somaa! Ilmeisesti joku kuiskasi sen korvaan. Ainakin hän kuuli sen.
— Ei se vahingoita, yksi ryyppy.
Mikä kuiskii…? Malakias hymyää. Onpa minulla poika. Kun Eliisa vain antaisi anteeksi. Minä rakastan. Millä saan hänet uskomaan sen? Jumalani…
Mutta hänen täytyy, eihän ihminen voi iäti vihata? Eikä kukaan ole itsekään synnitön…