"— — sun sän-kys-pää-hän-nau-la-han!"
Ukko kuuluu tömistävän jalkojaan eteisen lattiaan ja käyvän tupaan.
Eliisa toimittelee ajatuksiinsa vaipuneena lopputehtäviään. Ikkunasta löyhähtelevä raikas tuuli hivelee hänen täyteläistä kaulaansa ja paljaita käsivarsiaan. Hän kuulee laulun, mutta jäykkä katse ei myhähdä. Äsken jo huomasi seuraavansa tyttöjen laulunliritystä, mieli lauhtui kuin keväisen tuulen puhallus. Viime aikoina oli hän tottunut niin lakkaamattomiin, hetkeksikään poistumattomiin raskaisiin ajatuksiin, että kun ne nyt, aivan viime viikkoina, olivat toisinaan yrittäneet kirkastua, oli joskus tapahtunut että hän heti sellaisen sattuman jälkeen syöksähti aivan äärimmäiseen epätoivoon. Ja siksi hän oli jo ruvennut pelkäämään jokaista tällaista valonvälähdystä, koska kintereillä seurasi melkein aina sielunkipu, elämänpimento, epätoivo.
Hän kuulteli laulua. Ei ajatellut juuri mitään. Viime aikoina olikin tuntunut turvallisimmalta kieltäytyä ajattelemasta, solua, hipua tai huomaamatta kulkea asiasta toiseen, päivästä toiseen ilman mielenkiintoa. Elämässä ei ole mitään, jonka vuoksi maksaisi vaivan riemuita, innostua, nauraa. Voi olla muille, mutta ei hänelle… Hänelle oli lapsuus ikävä. Äiti ja isäpuoli riitelivät alinomaa. Isäpuoli piti hänestä, suosi ja hellikin tavallaan. Mutta äiti vihasi isäpuolta. Sanottiin että sekin oli ollut uskoton. Liekö? Mahdollista. Hän ei ymmärtänyt miksi äiti kylmeni hänelle, lapselleen. Nyt oli hän, itse koettuaan aviomiehen uskottomuutta, alkanut ymmärtää äitiä.
Ihminen epäilee, vihaa silloin kaikkia!
Malakias oli nyt ollut juomatta. Hän oli parantunut. Yrittelee lähennellä. Mutta hän ei salli! Se ei tule sen paremmaksi. Hänelle oli joku ystävä sanonut: Jumala vaatii nöyryytystä. Hän kysyi: miksi? Mitä pahaa minä olen tehnyt? Mieheni on pettänyt minut. Rakkaus on minussa kuollut. Häneltä kysyttiin: vihaatko sinä? En tiedä, hän vastasi. Nytkin hän sitä ajatteli. Elämä on harmaata ja kylmää. Täällä vain petetään ja vihataan. Nyt Malakias taas luulee rakastavansa ja ruikuttaa…
Hän hymähti katkerasti.
— Ruikuttaa rakkautta!
… Mitä se sitten on?… Olla tänään minun kaulassani, huomenna katulutkain… Hyi sentään! — Huononakin ollessani minä en tahdo kilpailla sellaisten kanssa. Saavat pitää omansa, hän ja ne…
— Ja minä pidän omani: poikani ja kunniani.