Hän tunsi, miten itsetunto lisäsi elinvoimaa ja uhmaa. Tuli melkein hyvä olla. Alennustila ei tuntunut niin alentavalle, eikä elämä niin harmaalle. Mielessä vilahti: missähän se Iiska? Äidillinen levottomuus täytti samalla mielen. Harmaa, kylmä tunnelma sai lämmintä väriä. Hän unohti siinä hetkessä koko äskeiset mietelmänsä. Nehän tulivat ja menivät nykyään itsestään, omia aikojaan.
Tiloitettuaan maidon, otti hän käteensä erään astian ja lähti tupaan. Astuessaan sisään ovesta huomasi samassa silmänräpäyksessä Malakiaksen, joka nikarteli höyläpenkin vieressä haravia korjaten, Iiskan sahaamassa pienellä sahallaan ja ukon takinhelman ja pieksusaappaan vilahtavan kamarinovessa ja heti oven painuvan kiinni omituisella kiireellä, naksahtaen tutulla tavallaan, jossa oli hieman erikoinen ääni silloin, kun ukko aikoi mennä kaapille. Sen Eliisa nytkin huomasi ja hymähti.
Ukko oli hänelle sentään niin herttaisen hyvännahkainen, melkein hieman parempi ja avuliaampi vielä kun oli hiukan maistahtanut. Mutta Eliisan silmä keksi heti Malakiaksen viheltävän. Sähkö valaisi huonosti, lampussa oli kuin joitakuita tulisia onkilieroja vain.
— Mikä sen sähkön taas? Malakias katsoi lamppuun ja samalla Eliisaan.
Sattuivat silmät yhteen, viivähtivät kahden puolen. Eliisa naurahti:
— Eihän se Iiska vain sormiansa sahaa?
Läheni.
Iiska sahata-nilkutti.
— Ei Iiska, aika mies, kehui isä.
Iiska sahasi suurta halkoa.
— Näytä, ettet sinä, sekaantui äiti pojan sahuuseen.