Mutta poika huusi:
— Ei!… anna minä tahaan!
Ja sahasi.
Molemmat vanhemmat seisoivat ja katsoivat poikaa. Katseet taas yhtyvät. Malakiaksen silmä rakastaa ja odottaa. Tuntuu kuin koko hänen hermostonsa odotuksesta vapisisi: nytkö se on lopussa tämä korpivaellus? Onko nyt kevät tullut?
— Rakas Eliisa! hän kuiskaa.
Mutta silloin Eliisa ikäänkuin pyyhkii häntä ohimennen silmäyksellä, joka on kylmä, harmaa, kuollut, ja lähtee askareilleen.
Silloin jää Malakias paikalleen kuin patsas. Katse seuraa elottomana ovea kohti astelevaa naista. Eliisan astunta on keveän joustava, ruumis notkahtelee sulavasti, huivi on valahtanut niskaan ja valtaava hiuskuontalo ikäänkuin riemuiten pelmahtanut vapauteensa. Malakiaksen sydämessä syöksähtää. Silloin ennen — näky oli monikertaan uusiutunut — kun Eliisa noin poistui luota, hän aina katsahti taakseen ja löysi Malakiaksen katseen lumottuna… Silloin Eliisan silmissä eli kutsuva, hyväilevä, kiemaileva rakkaus. Se kutsui, aivan kuin lapsena leskijuoksuun, ja Malakiasta ei voinut pidättää mikään. Hän juoksi ja, jos vain ihmisten silmä välttyi, sulki viehättävän vaimon syliinsä.
Hieman kalseata oli Eliisan halailu silloinkin. Hänen luonteestaan puuttui se kuumentava tuli, jota Malakias omassaan tunsi olevan niin valtaisia annoksia. Tuli, joka kuumentaa rakkauden ahjoa. Eliisa osasi sitä kiihottaa ja iloita sen kuohusta Malakiaksessa. Mutta itse pysyi aina pidättyvänä, hieman viileänä. Hän oli niitä, jotka mieluummin ottavat kuin antavat.
Malakias oli elänyt koko keväimen uuden elämän aavistelevissa merkeissä. Hän ei ollut pannut huuliinsa pisaraakaan viinaa. Hän tunsi miten elinvoima hiljoilleen palasi ruumiiseen, miten ajatuskyky kirkastui, miten mielenkiinto tarttui yhä uusiin asioihin. Malakias oli kuin puu, joka oli pitkän aikaa ollut revittynä juurineen maasta, epämääräisessä muuttotilassa, jonka juuri toisensa jälkeen kuivuu, kuoleutuu, oksa toisensa jälkeen lakkaa viheriöitsemästä ja väsyy. Kun puu sitten pääsee takaisin juurilleen, tuntevat ensin elinvoimaisemmat elämänkutsumuksen. Mehevässä mullassa on elämä. Se nousee juuria myöten runkoon, latvaan, oksiin. Yhä useammassa juuressa elämä vertyy, yhä useampi oksa ja lehvä alkaa viheriöidä. Puu voimistuu, alkaa elää.
Näin oli käynyt Malakiaksen. Hän itse tunsi sen omassa ruumiissaan. Vapiseminen väheni päivä päivältä. Voima palasi. Käden omituinen, paisunut pulleus vaihtui hiljalleen työkädeksi. Pöhötys posken yläpäästä laski. Silmä alkoi saada eloisuutensa.