Hän odotti että Eliisa unohtaa sitten, kun Malakias paranee, saa takaisin miehen ulkomuodon ja huomaa ettei hän enää juo. Hänen heräävä elinvoimansa etsi uusia tehtäviä ja eräisiin se imeytyi suurella voimalla.
Varsinkin talouteen. Kevättä varten oli hän varustautunut nyt kuin mies. Hän tahtoi kylvää, rakentaa, järjestää. Mitä enempi hän ajatteli ja puuhasi käytännöllisten asiain kimpussa, sitä vähemmän hän kärsi aviosuhteen rikkoutumisesta. Mutta se tuli ja hyökkäsi päälle aina kun silmä välttyi. Silloin näytti siltä kuin kaikki, kaikki olisi turhaa niin kauan kun tämä yksi asia on järjestämättä.
Hän luuli tuntevansa vaimonsa perinpohjin. Eliisa oli hieman viileä. Mutta sitä ei Malakias ollut koskaan ottanut lukuun. Onhan Eliisa kuitenkin hänen. Ja siihen hän tyytyi. Kun hän sai rakastaa ja Eliisa hymyili — se riitti. Mutta nyt. Hänen täytyi aina ajatella, kun Eliisan kanssa silmä sattui yhteen: nyt hän ajattelee minun lankeemustani. Eihän hän voi sitä olla ajattelematta? Ei hän voi! Ihminen on ihminen. Hän luulee, että minä muistan niitä. Hänen rinnallaan. Sellaisia!…
… Armahda Jumala, miten minä kuitenkin saatoin! Mutta ikinä ei sellaista olisi selvällä… ei koskaan. Selvällä minä en koskaan… Mutta miksi vie viina sellaisiin?… Häpeästä sitte täytyy juoda lisää ja sitte tulee liikaa.
Miten kaikki onkaan muuttunut siitä, kun Eliisa tuli meille. Ajattelin että hänellä piti olla hyvin, että hänen ei ikinä pidä saada syytä moittia minua, minä kun teen kaikki mitä hän… Nyt?…
Hänen kätensä vapisi niin, että sai osoitella ennenkuin sai haravanpiikin lapaan.
Mutta nyt alkoi Iiska itkeä. Saha oli purassut sormeen. Eliisa lensi ulkoa. Malakias tempasi syliinsä. Verta tuli, mutta haava ei ollut suuri. Ukkokin kamaristaan hätään asteli.
Koko hätä muuttui lapsen lohdutteluksi. Isä piti sylissään. Äiti sitoi.
Vaari jutteli:
— Kyllä se paranee.
— Paha taha, sanoi Iiska mielistyen sormisiteeseen.