Hän muisti elävästi miten hän suuttui rovastille. Rovasti oli mennyt noloksi ja ruvennut syyttämään että hän oli nytkin juovuksissa. Meni pois asiasta. Niin hän olikin, mutta ei kiusallakaan tunnustanut. Väitti olevansa vesiraitis. Silloin olisi saattanut potkaista pappia, se oli niin olevinaan — syntinen itsekin, viinanjuoja hänkin, ahnekin, eikä edes mikään uskovainen. Mitä sellainen!
Mutta tämä Rapinen oli aivan toisellainen. Malakias oli tuntenut, että hän tuli lähelle, että hän veti puoleensa, että hänestä huokui rakkautta — omituista, puoleensa vetävää rakkautta, jollaista hän ei ollut ikänä saanut toisesta ihmisestä kokea. Samalla kun hänessä syyllisyydentunto kävi yhä syvemmäksi, huomasi, kuinka pastori Rapisen sanat, persoona, olemus ikäänkuin nosti häntä ylös suosta, herättäen aivan uutta elämäntoivoa. Jumala esiintyi hänelle pastorin esittämänä aivan uudessa valossa.
Ennen oli hänellä ollut Jumalasta hieman epämääräinen mielikuva, riippuen tilanteista, joissa sitä ajatteli. Silloin kun ei ollut mitään hätää, näytti Jumala olevan hyvin kaukana, jolloin hän, Malakias, sai elää ja myllätä omaan tiliinsä, koska Jumalalla oli muutakin tekemistä kuin seurata hänen edesottamisiaan. Kun taas omatunto oli jostakin syystä kipeä, tuntui Jumalakin olevan jossain läsnä ja tutkivan asiaa. Malakias rukoili silloin ajatuksissaan anteeksi, jokseenkin samaan tapaan kuin ennen poikasena luki katekismusta. Vähitellen Jumala taas häipyi näkyvistä, Malakiakselta unohtui synti ja rukous, kunnes uudelleen sattumalta joku kolttonen johdatti Jumalan rypistyneen otsan eteen kädet hätääntyneesti ristissä. Tottumus vei vähitellen siihenkin, että Jumalan kanssa pääsee asioissa jotenkin helpolla kulkemaan — pieni kumarrus, rukous ja unohdus, siinä kaikki.
Tähänastisten pappien ja puhujain taito ei ollut ulettunut taluttamaan häntä lähemmäksi Jumalaa ja tutustuttamaan heitä toisiinsa. Niin kauan kun hän oli vain tunnettu juomari, sai hän olla rauhassa, käydä ripillä, olla seuroissa, nauttia kunnioitusta ja arvonantoa.
Vasta sitte kun jollain tavoin loukkasi rovastia eräässä tämän maksujen kantoa koskevassa tapauksessa, rupesi rovasti häntä henkilökohtaisesti neuvomaan jumalisuuden asiassakin. Hän teki sen sillä tavalla, että pikkujuovuksissa oleva ylpeähkö, langennut mies näki opastajassa vain veronkantajan, joka yritti peittäytyä Jumalan seläntaakse ja puhuttaa Jumalalla omia asioitaan. Silloin pappi uppiniskaista, töykeätä syntistä musertaakseen ja nöyryyttääkseen alkaa tätä sattumalta syyttää aviorikoksestakin, aivan kuin naapurusakat tekevät jouduttuaan riitelemään ja nöyryyttämään toisiaan. Syntinen suuttuu, vetäytyy kuoreensa, ei tunne nöyrtymystä eikä Jumalan läsnäoloa. Hänen sisässään kuohuu uhma, juopon ylimielinen ja ihmisen itseäänpuolustava uhma. Jumalaa ei ole kuuluvillakaan, hän ei ainakaan mitään sellaista tunne, eikä muista… Kaksi ihmistä vain riitelee ja haukkuu. Toinen Jumalan, siveyden ja virkansa puolesta, sen ohella pitäen kukkaroaan aina mielessään. Toinen mieskunniansa, kiukkuisen vihansa, elosteluvapautensa ja hämäräperäisen, mutta miellyttävän Jumalan armon puolesta, johon syntinen saa tarpeentullen kääriytyä.
Koko "Jumalan mielenmukainen" katumus jäikin siihen. Tapaus ei ollenkaan pysäyttänyt Malakiaksen ryyppäämistä, mutta teki hänet kuitenkin hieman araksi.
Hän ei ollut mikään taisteleva luonne, pikemmin päinvastoin. Että oli saattanutkin itse rovastille riidellä! katui hän pian. Vanhalle miehelle… Hyväähän se kuitenkin tarkoitti. Kauan aikaa oli mieli masea. Mutta rovasti oli laupias, hyvä mies. Malakias kerran myöhemmin tapasi kirkkomäellä, otti lakin päästään, tervehti nöyrästi. Pappi huomasi siinä katumuksen, astui luokse, paiskasi kättä, katsoi silmään, hymyili nuhtelevasti. Ja sillä oli entinen paimen- ja lammassuhde palautettu.
Mutta tämä armovuodensaarnaaja Rapinen, hän oli toisellainen. Tuli lähelle, ei tuominnut, ei alussa edes puhunut Jumalasta. Puhui vain sairaudesta kuin ainakin jumalantaudista. Siirtyi siitä viinaan, valaisi sen vaikutusta ihmisruumiiseen. Malakiasta aluksi yritti tympästä, mutta pian mielenkiinto herkistyi. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan raittiudesta. Mitä enempi pappi puhuu, sitä lähemmäksi Malakiasta käy aihe. Hän jo kysyy. Pastori vastaa. Malakias on jo sairas, joka pastorin selitysten mukaan ajatuksissaan tutkii itseään. Äskeinen juoppohulluuden kohtaus alkaa esiintyä aivan uudessa valossa. Ja kun hän saa taas kuulla, että juoppous saattaa todella olla perinnöllistä, hän nyt heti ajattelee, että on sen perinyt isältään.
Silloin sieluun laskeutuu tumma varjo. Onko hän todellakin sen perinyt? Siitä lipuu ajatus eteenpäin, omaan poikaan. Löytää itsensä ajattelemasta: periytyykö se todella Iiskaankin? Tuskanhiki virtaa pitkin ruumista, vaikka huoneessa on viileätä. Ajatuksissa tapahtuu kummallinen mullistus: toisinaan mielikuvat hyökkäävät kuin rajussa, mielettömässä kilvassa, toisinaan pysähtyvät kuin tiedottomaan lepotilaan.
Ensimäinen, mitä Malakias tämän keskustelun jälkeen tunnustaa omakohtaisesti, vaikkakin keskustelu ei nimenomaan ole enää koskenut juuri häntä, on tämä: