— Oi! Älkää sanoko. Se ei mene! Ei saa!
Hän hyökkäsi nyrkit pystössä kohti kalpeana seisovaa pappia, ikäänkuin estääkseen tätä sanomasta kauheinta. Mutta samalla hän lysähti tuoliin. Vääntelehti ja voihki niin hirveän tuskan vallassa että papinkin kyyneleet alkoivat vuotaa.
— Poikani… poikani!… Hyvä Jumala armahda!… Älä enää meitä rankaise niin hirveällä tavalla.
Rukous tippui huulilta kuin kyynelin.
Yhtäkkiä hypähti hän jaloilleen, polki raivoten lattiata ja kohotti ristitetyt kätensä taivasta kohti huutaen:
— Herra Jumala… ota minun kunniani ja onneni, mutta säästä lapseni tältä hirmuiselta perinnöltä!
Pappi läheni kalpeana, joko auttaakseen tukeamalla vapisevaa vaimoa, tahi langetakseen polvilleen rukoukseen. Mutta Eliisa riensi kiivaasti omaan huoneeseensa ja heittäysi vuoteeseensa valittaen kipeästi.
X.
Sillä aikaa kun edellä kerrottu tapahtui, oli Malakias liikkunut kartanolla. Iiska ajeli naapurin vuotta vanhemman tytön kanssa, tytön ollessa hevosena ja Iiska ajajana. Malakias ei tehnyt oikeastaan mitään. Hän kävi huoneissa, tarkasteli rattaita, työkaluja, kohenteli, kolisteli, mutta katsoi joka välissä asuinrakennuksen rappusille, tahi kuulteli. Kun kuuli kiivaan, lyövän ovenkäynnin, säikähti. Sen yhteydessä oli jotain ääntä kuulevinaan. Kun kiireesti, melkein puolijuoksua riensi tupaan päin, löi hänen sydämensä kummasti. Miksi ovi kävi niin kovasti? Mitä tapahtui? Oliko sittenkin tullut tehtyä tyhmästi pyytäessään papin puhumaan Eliisan kanssa? Mutta kun hän ei itse osannut. Hän kyllä ajatteli ja ymmärsi, mutta paremmin tunsi kuin kykeni pukemaan sanoiksi sen, miten heidän asiansa oli.
Tuska oli pannut hänet kerran avaamaan sydämensä pastori Rapiselle. Ja tämä oli ymmärtänyt niin hyvin, että sitä oli kumma kuulla. Kun pastori puhui hänen lankeemuksestaan, oli se erilaista kuin muiden puhe. Kerran oli siitä hänelle puhunut rovasti ja tuominnut niin että hän ensin pelästyi ja alkoi vapista — hän oli silloinkin "pikkusen maistanut", muisti hän. Mutta sitten oli hänen luontonsa noussut, kuohahtanut. Hänhän oli syyllinen, syntinen, langennut! Eikä hän koskaan ollut muuta ajatellutkaan, paitsi silloin kun toverijoukossa hulluteltiin, oltiin yhdenlaisia, hurjasteltiin eikä kaduttu mitään. Mutta hän oli pyytänyt anteeksi, ainakin koettanut. Eliisa ei antanut. Ja rovasti tuomitsee! Mitä varten sitte armo on? Eikö se olekaan katuvalle syntiselle? Jollei ole armoa, mitä sitä sitte maksaa vaivaa nöyrtyäkään ja anteeksi pyytää? Elämähän on mennyt. Sovittamaton rikos on tehty. Vaimo, pappi, kaikki vain tuomitsevat ja Jumala rankaisee heidän tuomionsa mukaan…