XI.
Malakias havaitsi elävänsä merkillistä kevätkautta. Melkein joka päivä tuntui joitakin hänen elämäänsä uudestasynnyttäviä vaikutuksia. Ruumiissa ilmeni säännölliset voimistumisen merkit. Ajatusvoima vapautui konttaavasta ja hidastelevasta koteloelämästä, jossa oli ollut paljo aavistuksia, mutta vain harvoin kirkkaita, reippaita, toimintaan ajavia, elämäntekoihin yllyttäviä ajatuksia. Kaunis kevät oli aivan kuin luotu Malakiaksen elämäänheräämistä varten. Kummastuksella huomasi hän, miten auringon ja sateen yhdessä lumesta paljastama, sulattama, kosteuttaan huokuva maa tuntui nyt läheiseltä. Se veti puoleensa, herätti eloon innostavia mielialoja, synnytti viljelysajatuksia ja työhalua. Niinä päivinä, jolloin odotteli liian kosteuden haihtumista voidakseen aloittaa muokkauksen ja kylvön, kävi hän saroilla lakkaamatta. Hänen oli pelloille ikävä. Tuntui kuin olisi ollut hyvin kauan ja kaukana poissa ja palannut taas. Kotonahan Malakias oli ollut, käväissyt myöskin keväisin pelloilla. Mutta häntä oli jo useina vuosina rasittanut työn pelko ja pellon muokkauksen ikävyys. Oli ollut paljon tekemistä kantakirjaoriitten kanssa. Pellon muokkaus sai silloin jäädä rengeille, piioille ja päiväläisille. Mutta kun rengitkin vuosi vuodelta ikäänkuin kuluivat ja typistyivät, jäi käteen vain tynkiä. Sellaisten miesten pellonmuokkauksesta ei tahtonut tulla mitään, sen vuoksi oli isäntäkin ruvennut ikäänkuin häpeemään ja karkuilemaan peltoja. Joka kerta kun keväisin niitä kävi katsomassa, ne tuntuivat äänettömästi valittavan ja nuhtelevan… Jokaiselta erikseen oli kuuluvinaan kuin sairaan uikutusta. Kylvämään hänen täytyi ahtaastakin mennä, milloin ei saanut isävaaria sinne houkutelluksi. Mutta silloin tunsi olevansa kuin vieraassa työssä; pääasiaksi tuli, että joutui nopeasti pois. Kun myöhemmin kävi katsomassa orasta ja sittemmin laihoa, tuntui sydänalassa aina kaiverrusta, joka oli yhteydessä omantunnon soimauksen kanssa. Pellolle meni aina tietoisin vaatimuksin ja odotuksin että siellä pitäisi nyt olla hyvä laiho. Mutta joka vuosi vika uudistui: laiho heikkoni, pelto otti yhä runsaammin kaikenlaista rikkaruohoa. Isäntä-Malakias sai kävellä pientareitaan kuin varkain ja peläten, ettei laiho ala ääneen valittaa, ohdake ja pilliäinen loistavassa komeudessaan pilkata ja huutaa. Se oli kaikki syyllisyydentuntoa.
Niin tuli hän usein takanasilmin. Matkalla kotiin menivät jo oriit mieleen. Joku saattoi kotona odottaa tammansa kera. Ikävä mieli meni. Ori lauloi kuin kukko. Sen maine oli laajalta tunnettu. Siihen yhtyi lukemattomia muistoja ja tuttavuuksia. Mielikuvat karkasivat rasittumasta pois pelloilta astutuksiin, kilpa-ajoihin ja hevosnäyttelyihin.
Se oli aivan eri maailma. Kyllä sielläkin oli maamiehiäkin, oikeita tukevia pellonmuokkaajia. Mutta Malakias oli vain hevosmies. Ja sillä hän itseään lohdutti, kun ohdakkeen mahtava, komea punapäinen harjaskukka kohotti päänsä yli ohrantähkäin ja tervehteli tutuksi tehden ja ollen olevinaan.
Mutta nyt. Malakias oli kuin pellon lumoissa. Työhalu pakotti päivä päivältä voimistuvissa jäntereissä. Mieliala asusti maanviljelysaskareissa, ja hevosharrastusta vastaan tunsi melkeinpä suoranaista vastenmielisyyttä. Omituinen sattuma sekin, ettei hevostuttavia ollut pitkään aikaan käynyt talossa. Ne kaikkosivat silloin, kun Malakias sairastui. Eivät tulleet edes katsomaan, antoivat ystävän olla oman onnensa nojassa. Eivätkä sittenkään, kun hän parantui, kiirehtineet. Kun ei ollut kenen kanssa puhua hevosista, vieraantui. Isäkin oli niin vanhanaikainen, ettei hänenkään kanssaan huvittanut. Oli aikoinaan kyllä ollut ahkera hevosvaihtaja hänkin ja muisti puhua kaupoistaan. Mutta Malakias katsoi hevosvaihdon kuuluvan muinaisiin asioihin ja nauroi sellaiselle. Joose oli niin yksinkertainen ja saamaton, että kiroili Pojua, kun se on muka niin raju, ja siis pelkäsi. Ei niiden kanssa viitsinyt. Lähi naapuri oli raittiusmies, eikä Malakiaksella ollut hänen kanssaan yhteistä. Muut kyläläiset ilmeisesti eivät olleet oikein vielä selvillä, milloin Kirsiin sopii mennä.
Malakias siis sai elää yksin kotiväkineen, vieraantua hevosasioista ja kauniin keväimen kera lipua lähemmäksi maata, taloutta ja perhettään.
Sen jälkeen kun pastori Rapinen oli käynyt, oli tapahtunut aviopuolisoiden kesken ikäänkuin äänetöntä lähentymistä. Asiasta ei tosin puhuttu, mutta Malakias havaitsi, että Eliisassa oli tapahtunut muutos. Kun silloinen itku oli loppunut, oli hän lähtenyt askareilleen ja katsonut merkillisellä tavalla suoraan Malakiasta silmiin. Ja Malakias oli vastannut katsomalla, tietämättä tulisiko hymyillä vai osoittaa huolta.
Tottumus kiteytyi nyt tälle pohjalle. Päivä meni toisensa jälkeen. He alkoivat puhua ja neuvotella keskenään. Malakias, jossa jo oli alkanut tapahtua hiljainen tasautuminen, elämäntunto kun etsi aivan itsestään viihtymystä maatöistä, viljelyssuunnitelmista ja kuvitelmista, talousaskareista y.m.
Mutta kaiken tämän taustalla oli poika, pikku Iiska, joka päivä päivältä valloitti isän sydämen yhä ylivoimaisemmin pelkällä tallustamisellaan, huudollaan, naurullaan ja jutuillaan, olemassaolollaan. Tähän tuli nyt lisäksi äänetön mutta syvästi tunnettu rauha vaimon kanssa. Samalla tuntui kevättään elävässä, uudestaan elämälle syntyvässä sielussa, kuin entisyys kokonaisuudessaan, myöskin se raskain, olisi alkanut sulkeutua muistojen takalistoille. Samalla hänessä rakkauselämä elpyi merkillisesti samanmuotoisena kuin aivan nuorena, jolloin Eliisan tuli tuntemaan ja omisti hänet.
Eliisa oli sikäli muuttunut myöskin, että hän oli uudelleen voittanut itsensä ja ruvennut katsomaan miestään silmiin. Tämän silmistä olikin kadonnut pitkäaikainen verestys. Tummat renkaat olivat vaalenneet ja pussit hävinneet. Silmästä löysi taasen Malakiaksen vilpittömän katseen. Siitä oli alkanut hävitä aikaisempi arkuus, juoppoudenaikainen luihuus ja sijaan oli ilmestynyt se sama miehuullinen, itsetietoinen tirkistys, jonka Eliisa tunsi niin hyvin "sankari-ajoilta". Eliisa ei huomannutkaan, miten hän suli, talttui ja taipui tämän katseen edessä ja lipui hiljoilleen lähemmäksi miestä, jonka aviorikollisuus samalla himmeni eikä enää ollut joka näkemä silmäin edessä.