Häntä vaivasi kohtaus pastorin kanssa. Luonne, joka oli järjestelmällisesti kätkenyt sydämeensä ja kantanut yksin kohtalonsa ja surunsa, kärsi siitä, että verrattain vieras mies oli saanut tilapäisesti kurkistaa hänen sieluelämäänsä. Mutta siitä huolimatta mitään vihaa ei hän saattanut tuntea. Pikemminkin hän kaipasi uutta keskustelua, niin vaikealta kuin tuntuikin miten voisi löytää sopivan keskusteluaineen ja estää pappia tulemasta liian lähelle, pyhitetylle alalle.
Omituista kyllä, se valtaava tuska, minkä Eliisassa synnytti pastorin selitys juomahimon perinnöllisyydestä, hellitti muutamien päivien kuluessa. Pelko, että hirveä perintö seuraisi Iiskalle, ei ottanut oikein vakaantuakseen. Äitinä hän ei sitä ajanpitkään saattanut uskoa, vaikkakaan ei päässyt sen mahdollisuusoletuksesta. Tämän helpottavan sieluntilan aiheutti ilmeisesti myöskin se, että suhde pojan isään, Malakiakseen, oli taas oleellisesti muuttunut, että Malakiaksen taloustoiminta, hänen raitistumisensa ja reipastumisensa herätti aivan uusia elämän kevättunnelmia, joiden rinnalla kaamea pelko pojan kohtalosta, joka juonti alkunsa siitä menneestä kurjuudesta, ei voinut vallata mieltä. Sillä poika oli hänelle niin rakas, se oli hänen ainoa todellinen jumalansa, jota hän äskeisinä kovina aikoina katsoi, halaili, vaali ja kasvatti voittaakseen kuolettavan elämäntuskan. poikansa elämälle. Tässä elämän keväisen nousun uudessa vaiheessa oli siinäkin Iiska keskuksena. Jos hänen olisi pitänyt ajatella ja pelätä yhä, että pojassa ehdottomasti uusiutuu isän tauti, hän ei olisi voinut ensinkään tuntea tätä kevättä, vaan olisi painunut suruunsa.
Mutta nyt oli tarina juomahimon ja sitä mahdollisuutena seuraavan juoppohulluuden periytymisestä Iiskaan muuttunut näissä sopivissa olosuhteissa äidille elinvoimaa lisääväksi kannustimeksi taistelemaan sellaisen mahdollisuuden toteutumista vastaan. Ja hän taistelisi!
Vielä ei oikein tajunnut, mitä muutoksia hänen ajatusmaailmassaan oikein tapahtui. Mutta sen saattoi huomata, että mieheen äskettäin kohdistuneen ylenkatseen kylmä, harkittu voima siirtyi tukemaan vihaa, joka yhä selvätajuisempana kohdistui viinaan ja sen kanssa yhteydessä oleviin seikkoihin. Hänen mielessään eli tässä suhteessa yksi ainoa voimakas ajatus: Iiska ei tulisi saamaan huuliinsa pisaraakaan viinaa niin kauan kun hän sen voisi estää. Pojan hän opettaisi tietämään, mikä erikoisvaara juuri häntä viinan nauttimisen kautta uhkasi. Hän antaisi poikaa opettaa sellaisten, jotka ymmärtävät.
Siten saavutti äiti sielussaan joltisenkin välirauhan.
* * * * *
Kauraa kylvetään. Malakias oli aamuvarhaisesta Joosen kera äestänyt. Sitten oli Malakias alkanut kylvää. Työ tehtiin nyt perusteellisemmin kuin moneen vuoteen. Miina, palvelustyttö, oli tullut myöskin peittämään.
Naapureita oli pelloillaan. Ainoastaan eräs lähi saroista makasi vielä koskematonna. Se oli Malakiaksen erään juomatoverin oma.
Aurinko paistaa kirkkaalta, viileältä taivaalta. Kuuluu yhtaikaa monen näkymättömän kiurun loistava viserrys. Pelloilta sattuu korvaan milloin äestävien tyttöjen laulu, milloin kimakka nauru, kisaileva huuto, hevosta kiirehtivä tai haukkuva toruminen. Kylväjät liikkuvat arvokkaina, väkäisinä, työntävät maahan siementä.
Malakias huomaa tämän kaiken. Hän keksii olevansa nyt taas kyläläisten rintamassa, elimellisesti mukana, parhaitten joukossa. Mieleen vilahtaa tuskainen, painostava häpeäntunne viime keväältä. Kylvö oli jäänyt myöhälle. Hän ei viitsinyt, teki syyksi ettei joutanut. Kun ei sattunut saamaan muitakaan kylvämään, täytyi vihdoin itse. Mutta se oli jo niin myöhään, että eräitten toisten oli oraalla, ja häntä hävetti.